Typeryyden partaveitsi

Koronavuoden antia on ollut paitsi lähes universaali valtionjohtojen päättämättömyys ja lyhytnäköisyys, epävarmuuden ja tulevaisuuden läpinäkymättömyyden tunnustamattomuus, myös asiantuntijaongelma: parhaat viralliset asiantuntijamme ovat olleet harhateillä alusta asti. WHO, THL, ja muut auktoriteettilyhenteitä käyttävät instituutiot ovat pitäneet kiinni koronapandemian riskien aliarvioinnista, Kiinan myötäilystä ja influenssaepidemiologian soveltamisesta niin pitkään kuin se ilman hikikarpaloiden nousua ohimoille on ollut mahdollista. 

Yli kahden miljoonan koronavirukseen kuolleen ihmisen jälkeen yhä sanotaan: koronaviruspandemian ongelma on lähinnä “pelkoepidemia ja koronadystopia”, eikä varsinainen sairaus, sairauden itsensä aiheuttama kontaktien pelko ja taloudellisen toimeliaisuuden väheneminen sekä epidemian aiheuttamat, vieläkin pitkälti tuntemattomat ja lähes varmasti aliarvioidut pitkäaikaisvaikutukset kansanterveyteen ja -talouteen.

Kerrataanpa SARS-CoV-2 -viruksen lyhyt historia: Kiinan Wuhanissa on laboratorio, jonka tehtäväksi on asetettu selvittää koronaviruksista saatava hyöty. Tämä hyöty voi olla joko 1) tehokas bioase, tai 2) mahdollinen hoito bioasetta vastaan. Reilu vuosi sitten Wuhanissa todettiin tappava koronavirusepidemia, minkä seurauksena Kiinan reaktio oli sulkea koko paikallinen yhteiskunta ja kirjaimellisesti hitsata ihmiset sisään asuntoihinsa. Äkkiseltään luulisi, että hälytyskellot alkaisivat soida laajemminkin. Mutta me olemme riippuvaisia kiinalaisesta muovirihkamasta, ja haluamme aina uusimman, entistä kiiltävämmän älypuhelimen markkinoille, emmekä halua suututtaa tätä neomaanisen keynesiläisen talouden kasvua ylläpitävän kuluttamisen mahdollistavaa “kansantasavaltaa”, joka meille tätä ihanaa saastetta tuottaa.

Riippumatta siitä, lähtikö virus liikkeelle laboratoriosta tai eksoottiselta ruokatorilta, WHO ja THL päättelivät, että uhka on pieni. Norman, Bar-Yam ja Taleb julkaisivat 26.1.2020 artikkelin, jossa todettiin, että Wuhanista alkaneen epidemian uhka on pahimmillaan eksistentiaalinen, ja globalisoituneessa maailmassa viruksen leviäminen pitäisi ehkäistä rajoittamalla nopeasti lentoliikennettä ja aloittamalla sosiaalisen kanssakäymisen välttäminen, kunnes uhka on taitettu. Tästä eteenpäin alkoi ajattelevan ihmiskunnan jako kahteen leiriin. Yksi korosti tuntemattoman viruksen potentiaalista huomattavaa vahinkoa ihmiskunnalle ja ajoi varovaisuusperiaatteen noudattamista. Toinen peräänkuulutti evidenssiä viruksen vahingollisuudesta ja ajoi reaktiivista lähestymistapaa: talouden nimissä yhteiskunnan ja globaalin bisneksen toimintaa ei pidä rajoittaa ennen kuin on todisteita epidemian haitallisuudesta.

Tämä kahtiajako jatkuu edelleen. Muutama epidemiologi julkaisi “Great Barrington Declaration” -julistuksen, jonka monet suomalaisetkin ryntäsivät allekirjoittamaan: viruksen täytyy antaa levitä matalan riskin väestössä, jotta saavutettaisiin laumasuoja. Tätä näkökantaa edustivat paitsi Ruotsin ja Iso-Britannian hallinto, myös Suomen johtavat infektiolääkärit ja epidemiologit, ja edustavat jossain määrin edelleen. Joskin historiaa on ainakin Suomessa kirjoitettu koko ajan uudestaan valtaapitävien toimesta siten, että laumasuojaahan ei ole koskaan tavoiteltukaan, vaan toimenpiteet aina pyritty pitämään oikea-aikaisena ja jatkuvasti parhaiden asiantuntijoiden laatiman täydellisen tilannekuvan mukaisena, ja kohtuullisena siten, että taloudelle ja ihmisille ei aiheudu sellaista haittaa (esim. Karaoke-baari-illoista luopuminen), joka ei ole kulloisenkin tilanteen mukaan perusteltua. Sellaista historiallista tosiasiaa, että yhteenkään tartuntatautiin ei ole koskaan syntynyt laumasuojaa sairastamalla, ei mainittu.

Koronadebatti on mennyt ihon alle monelle. Kyseessä on rutto, joka koskettaa koko planeettaa, ja kuvittelisi, että siitä voitaisiin jo 2020-luvulla puhua asiana, eikä tunnetasolla. Koska itse epidemia ja siihen liittyvät rajoitukset koskettavat monen ihmisen toimeentuloa, niin tunteet ovat – ymmärrettävästi – alkaneet kuohumaan. On syntynyt “me vastaan ne” -tyyppistä laumaeläimelle tyypillistä leiriytymistä. Asiaa on ollut vaikea katsoa toisaalta tarpeeksi kaukaa, jotta nähtäisiin isoa kuvaa, ja toisaalta tarpeeksi syvälle, jotta nähtäisiin inhimilllinen kärsimys ja ruohonjuuritason yhteisöllisen vaikuttamisen mahdollisuus.

Keskeistä diskurssissa on ollut auktoriteettiin nojaaminen. Argumentum ad verecundiam: Älä ota kantaa koronapandemiaan, ellet ole epidemiologi. Valtamedia (jota jotkut sitkeästi väittävät vain mediaksi, ikään kuin se olisi riippumaton vallan vahtikoira) laati sympaattisia profiileja valtionepidemiologeista, pääministeri esiintyi seksikkäässä asussaan isänmaalliset korut kaulassaan ja journalistit oppivat uusia termejä, ja alkoivat briljeerata Wikipediasta lukemillaan ilmiöillä kuten Dunning-Kruger, jonka mukaan ihmisillä on taipumus yliarvioida osaamistaan alueilla, joilla heillä ei ole todellista osaamista. Näin saatiin kammettua auktoriteettia takaisin niille, joille se kuului: influenssaepidemiologeille ja Gaussin käyrään erikoistuneille tilastotieteilijöille. Muita asiaa kommentoivia kutsuttiin nojatuoliepidemiologeiksi tai keittiöepidemiologeiksi, tai sen mukaan, mitä huoneita tai huonekaluja nyt kotoa sattuu keksimään. Valtion virallista linjaa edustavat koronapasuunat on palkittu viime vuoden aikana kutakuinkin jokainen jollain merkittävällä kansallisella huomionosoituksella.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt muita, paljon osuvampia termejä, kuten Hanlonin partaveitsi, jonka mukaan ei pidä laittaa pahantahtoisuuden piikkiin sitä, minkä voi ihan yhtä hyvin selittää silkalla typeryydellä. Tämä pätee pitkälti useimpien valtioiden johtoon ja terveysviranomaisten tapaan käsitellä koronapandemiaa. Tai Overtonin ikkuna, joka kuvastaa sitä, mikä on yhteiskunnalliseen keskusteluun kullakin hetkellä mahdollista tuoda. Alussa oli lähes mahdotonta keskustella koronaviruksen aiheuttamista massiivisista terveystaloudellisista, maailmanlaajuisista vaurioista. Nyttemmin Overtonin ikkuna on siirtynyt siten, että jopa Suomessa on mahdollista puhua varovaisesti epidemian tukahduttamisen tarpeesta. Vähemmälle ovat jääneet pohdinnat ihmisen kognitiivisista harhoista, joita mm. Kahnemann ja Tversky ovat tutkineet laajalti. Vähemmälle ovat jääneet huomiot probabilistiikan paksuista hännistä – jotka ovat laajalti Gaussin käyriin tuijottaville tilastotieteilijöille tuntemattomia – joista ihmiskunnan historiaa mullistavissa katastrofeissa on lähes aina kyse. Venäläinen ruletti on harmiton peli viidessä kerrassa kuudesta. Pahin toteutuva skenaario on aina pahempi kuin pahin mallinnettu skenaario. Henkilökohtainen tai yhteiskuntaa koskeva katastrofi on aina sellainen, josta sanotaan: “Tällaista ei ole tapahtunut koskaan ennen”. Esim. Fukushiman ydinvoimala oli suunniteltu kestämään kaikki aiemmin tapahtuneet luonnonkatastrofit. 

Viranomaiset ovat laatineet matemaattisia malleja epidemian mahdollisesta kulusta. Nämä ovat järjestään osoittautuneet huonosti paikkansa pitäviksi. Vähemmälle on jäänyt vanha totuus, että mallit ovat aina huonoja, vaikka joskus hyödyllisiä. Edelleen viranomaiset julkaisevat niitä mallinnuksia, jotka sopivat parhaiten joko päivänpolitiikkaan, tai aiheuttavat vähiten kasvojen menetystä aiempien pieleen menneiden ennusteiden valossa (“Katsokaapas vain, vuoden päästä huomaatte, että ei tämä niin vakava asia ollutkaan”).

Vähemmälle on jäänyt ymmärrys pandemian todellisesta luonteesta. Kyseessä kun ei ole epidemiologinen – vielä vähemmän influenssaepidemiologinen – ongelma. Kyseessä kun on kompleksinen, dynaaminen ongelma, jossa kansanterveydelliset vaikutukset ovat vain yksi osa, kun epidemian kaikki vaikutukset ovat kytkennässä – ja takaisinkytkennässä – monimutkaisiin, rajat ylittäviin sosiologisiin, poliittisiin ja taloudellisiin vuorovaikutuksiin.

Sokrates jo opetti, että meidän pitää tietää, ettemme tiedä. Uudesta SARS-viruksesta ja sen pitkäaikaisvaikutuksista emme tiedä oikeastaan vieläkään mitään. Siksi meidän pitää toimia sen kautta, että tunnustamme ymmärtämättömyytemme, ja suojelemme paitsi heikoimpiamme (“Minkä te teette vähäisimmille, teette minulle”, kuten Jeesus sanoi), myös jälkipolviamme siltä varalta, että tämä kulkutauti johtaa paljon pahempaan lopputulokseen, kuin me osaamme aavistaa.

Kun emme tiedä, ja kun näemme jo, että pandemian vaikutukset ovat suurempia kuin osasimme odottaakaan, nöyrtykäämme ymmärtämään, että todistustaakka on niin päin, että pitää osoittaa vaarattomuus, eikä niin päin, että satunnaistetuilla sokkokokeilla pitää osoittaa haitta. Kaikissa tapauksissa varovaisuusperiaate johtaa parempaan lopputulokseen kuin se, että odotetaan todisteita katastrofista, ennen kuin teemme mitään toimenpiteitä.

Maailmassa on alueita – jopa kokonaisia valtioita – joissa epidemia on eliminoitu. Kaukaa esimerkkinä demokraattisista valtioista ovat Uusi-Seelanti ja Taiwan (jonka olemassaolon mm. WHO on tykkänään kieltänyt Kiinan pelossa), ja läheltä esimerkkinä on Norja, jossa paikallinen eliminointi on onnistunut vihreiden (virusvapaiden) vyöhykkeiden kautta ja etenee kohti kansallista eliminointia.

Otagon yliopiston tutkijat Uudessa-Seelannissa ovat todenneet, että kulkutaudin eliminaatio on epidemiologian 101-oppikirjasta, eli oppiaineen alkeista. Isorokko on eradikoitu. Polio ja tuhkarokko ovat eliminaatiolistalla. Ebola, SARS-1 JA MERS on eliminoitu. Se, onko niitä eläinreservuaarissa, on epäolennaista. Reservuaarista syttyvät kipinät on helppo sammuttaa verrattuna siihen, että koko maailma on tulessa. Vuosisatoja, ellei -tuhansia, on ihmiskunta tiennyt, ja pyhiin kirjoihinsa kirjoittanut, että kun kulkutauti saapuu, lukitaan ovet, ja pysytään majassa, kunnes kulkutauti on poistunut.

Tämän kulkutaudin nujertamiseksi ei kaivata syyllisiä, vaan Lahtista ja konekivääriä. Ei katsota taaksepäin, vaan eteenpäin. Ei tarvitse hakea sanomalehtien palstoille Wikipediasta hienoja termejä nojatuoliepidemiologeille. Ei tarvitse väitellä siitä, kuinka monta metriä turvaväli on, tai pitääkö kuntosalit vai baarit sulkea, ja montako ihmistä saa kokoontua missäkin tilaisuudessa. Tämä kaikki on puuhastelua. Se on turhaa, turhuuksien turhuus, kuten Saarnaaja sanoo. Virus mutatoituu – se on evoluutiobiologinen väistämättömyys. Rokotteet menettävät tehoaan sitä mukaa, kun hitaasti niitä patenttien kurimuksessa päästään antamaan. Ihmisiä kuolee ja sairastuu pitkäaikaisesti. Ongelmaan on olemassa ratkaisu, kun se päättäväisesti, vanhan liiton malliin tehdään: ryhdytään kansakuntana – ja lopulta ihmiskuntana – toimeen. Reippaus ei maksa mitään. Eliminoidaan kulkutauti Suomesta nyt, annetaan kesän ja rokotteen hoitaa asia maaliin.

Esa-Pekka Pälvimäki, Lääket.tri, Erikoislääkäri

Helsinki

Kiitän LL Henri Lampikoskea ja VTM Thomas Brandia kirjoituksen lukemisesta ja kommentoimisesta

2 Responses to “Typeryyden partaveitsi”

  1. Tuula Tikka Says:

    Terveiset keittiöepidemiologilta. Olen terveyskeskuslääkäri joka käytti maskia maaliskuussa neuvolassa ja tehostettua hygieniaa. Minut leimattiin koronapelkoiseksi hulluksi ja hyllytettiin lääkärin työstä vaikka olen 59 vuotias terve ihminen. No minä pysyn kotona tällä hetkellä ja ehdin lukea tämän erinomaisen tekstin

  2. Covid-19: Kronologinen päivittyvä linkkikokoelma. Vol 4. 2021 – World According to Matti Jantunen Says:

    […] Typeryyden partaveitsi […]

Comments are closed.